Helsingin Laulun taiteellinen johtaja: Hanna Remes

Kalervo Tuukkasen jättämän kuoroperinnön jäljillä

Kalervo Tuukkanen (1909-79) perusti Helsingin Laulun ja toimi sen johtajana vuosina 1951-64. Kuoron nykyisenä johtajana minua erityisesti askarruttavat juuri alkuvaiheiden musiikilliset tapahtumat ja tätä kautta luonnollisesti myös kuoron perustajana ollut Kalervo Tuukkanen kuoromuusikkona.

Uuno Klami (1900-1961) kirjoittaa eräässä artikkelissa Tuukkasen kapellimestarikyvyistä seuraavaa: " Hänellä onkin kieltämättömät kapellimestarin lahjat aivan kuin luonnonlahjana. Siinä suhteessa hän on perin harvinainen ilmiö meillä." Helsingin Laulun toimintakertomuksista voi päätellä, että Tuukkasta arvostettiin ja rakastettiin kuoronjohtajana. Häntä kuvataan rohkeaksi, lannistumattomaksi, kuorotyössä laulajiaan kannustavaksi kuoron kulmakiveksi, joka ei vaivojaan säästänyt.

Helsingin Laulu ei Kalervo Tuukkasen aikana tinkinyt tavoitteestaan esittää ja tuoda julkisuuteen uutta suomalaista kuoromusiikkia. Kantaesityksiä tehtiin niin sekakuoromusiikin kuin muidenkin kuoromuotojen piirissä. Se on saavutus, mihin moni kuoro ei pysty edes koko historiansa aikana!

Jakautuminen itsenäisiksi mies- ja naiskuoroiksi sekä esiintyminen suurena sekakuorona antoi oman leimansa myös Helsingin Laulun konserttiohjelmiston valintaan. Kuoron alkutaipaleella kuoro harjoitteli stemmat pääsääntöisesti nais- ja mieskuorona ja kokoontui sekakuoroksi vain hiomaan taiteellista lopputulosta. Tämä mahdollisti myös itsenäisten nais- ja mieskuorokappaleiden harjoittelun ja esittämisen.

Kolmoiskuoroperiaate hautautui ymmärtääkseni lähes tyystin Tuukkasen ajan jälkeen. Kahden viimeisen vuoden aikana Helsingin Laulun pienryhmätoiminta on elpynyt ilahduttavalla tavalla ja sekakuoron muotoutuminen tarvittaessa nais- tai mieskuoroksi on mahdollista. Näitä peruja kuoron sisällä toimii aktiivisesti naislauluyhtye Helikat, jonka ohjelmistosta löytyy yhtymäkohtia Tuukkasen ajan naiskuoroon mm. Leevi Madetojan Piika pikkaraisen ja Jean Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa kautta. Voi olla, että jonain päivänä Helsingin Laulun koko naiskuoro elvyttää myös Kalervo Tuukkasen Lemmenlaulu–sarjan esityskuntoon.

Kalervo Tuukkanen toimi kuoronjohtajana ajallisesti ajateltuna kahden suomalaisen kuoromusiikin kehittäjän ja vaikuttajan välissä. Heikki Klemetti (1876-1953), suomalaisen kuorolaulun isä, oli työskennellyt kuorolaulun hyväksi koko 1900-luvun alkupuolen ja luonut Suomeen varsinkin mies- ja sekakuorolauluille vakaat perustat sekä kehittänyt kuorossa tapahtuvaa äänenmuodostusta varsin pitkälle. 1960-luvulla suomalaisen kuorolaulun kehittäjäksi nousi Harald Andérsen (1919-2001).

Andérsenin pyrkimyksenä oli laajentaa ja uudistaa kuorojen ohjelmistoja. Hänen mukaansa kevyt, yhtenäinen kuorolaulu mahdollistaisi sen. Tämä Andersénin koulun esiintuoma ohenteinen kamarikuorotyyli sai nuoremman polven kriitikot puolelleen lopputuloksen laadukkuuden vuoksi.

On vaikea sanoa minkä verran Klemetin ja Andérsenin kuorotyö vaikutti Tuukkasen toimintaan kuoronjohtajana sekä Helsingin Laulun tavoitteiden toteutumiseen. Vaikuttiko Andérsenin johtamien kuorojen saama julkisuus Helsingin Laulun laulajiston harjoitusväsymiseen ja näin ollen edesauttoiko se Tuukkasen eroa kuorostaan, sitäkään ei varmaan koskaan saada selville. Kuitenkin voidaan todeta, että se Helsingin Laulu, joka perustettiin tuomaan julkisuuteen uutta suomalaista kuoromusiikkia, musiikkia, jota ei vielä tunnettu edes kuoroväenkään piirissä, muuntui profiililtaan Tuukkasen johtajakauden jälkeen.

Olen toiminut Helsingin Laulun taiteellisena johtajana syksystä 1998 ja vasta nyt olen päässyt kuoron pitkään historiaan käsiksi. On ollut jännittävää huomata, kuinka osa lauluista on elänyt kuoron mukana kautta vuosikymmenien. Toisaalta on ollut harmittavaa huomata, että osa niin sanotuista klassikoista on pudonnut pois kuoron aktiivivarastosta. Tällaisia ikäviä yllätyksiä ovat mm. Toivo Kuulan Virta venhettä vie ja Siell` on kauan jo kukkineet omenapuut sekä Tuukkasen omat sävellykset, joita Helsingin Laulu esitti alkutaipaleellaan ahkerasti. Iloisia selviytyjiä läpi vuosien ovat olleet mm. Jean Sibeliuksen Finlandia–hymni ja Sydämeni laulu sekä Leevi Madetojan Ei mitään multa puutu ja Katson virran kalvohon.

Helsingin Laulun valmistautuessa 50-vuotisjuhlakonserttiinsa sana perintö tulee usein esiin. Mitä nykyinen kuoro on saanut perinnökseen menneiltä laulajapolvilta? Jokainen kuoronjohtaja on osaamisensa lisäksi tuonut aimo annoksen uutta ohjelmistoa mukanaan. Jokaisesta kuoronjohtajasta on tarttunut kuoroon uusia vaikutteita, joista toiset ovat vaikuttaneet pitempään kuin toiset. Kuorolaiset ovat tartuttaneet oman perimänsä kuoron maailmaan. Kuoroa voi mielestäni hyvällä syyllä kutsua pienoisyhteiskunnaksi, jossa elää erilaisia ihmisiä, mutta joita yhdistää rakkaus musiikkiin ja laulamiseen. Näistä kaikista perintöosista Helsingin Laulu, kuten muutkin pitkäikäiset kuorot, saa nauttia.

Perintö ei ole kuitenkaan pelkästään nauttimista, se myös vaatii ja velvoittaa. Nykyaikaisen kuorolaulun juuret ovat kaukana varhaiskristillisen ajan jumalanpalvelusmenoissa, joissa pyhät tekstit esitettiin puhelaulun tapaan. Keskiajalla kirkollinen kuorolaulu levisi vähitellen koko kristikuntaan ja Helsingin Laulunkin ohjelmistoissa esiintyvä Orlando di Lasso (1532-1594) yhdessä aikalaisensa Giovanni Pierluigi da Palestrinan (1525-1594) kanssa kehittivät kuoroteoksensa korkealla taiteelliselle ja tekniselle tasolle.

Kirkollisen kuoromusiikin vanavedessä kehittyivät myös maalliset laulut, varsinkin moniääniset, teksteiltään usein lyyriset madrigaalit. Juuret ovat niin ihmiselle kuin yhteisöllekin tärkeitä. Historian tunteminen ja vaaliminen lujittaa sekä vahvistaa sitoutumista, kuulumista yhteisöön ja samalla se antaa myös tilaa hengittää vapaammin. Nämä ovat vaikeita asioita, joiden ymmärtäminen voi tuntua hankalalta, mutta joiden oivaltaminen avaa uusia väyliä luoda uutta perinnön pohjalta.

Lujat historian palkit voivat kantaa kohti avarampia, mielenkiintoisempia teitä, kun ahkerointi ja musisointi kulkevat käsi kädessä. Helsingin Laulun lauluidentiteetti on muovautunut läpi vuosikymmenten tähän päivään, eikä Kalervo Tuukkasen jättämää perintöä voi muuta kuin ihailla ja omalla työllä pyrkiä vaalimaan.