BLOGI: Parempi yhdenmukaisesti kuin oikein

Ihminen, niin kuin moni eläinkin, pystyy oppimaan niin kauan kun ei ole peloissaan tai liian jännittynyt. Tämänhän me laulunharrastajat olemme liiankin usein kokeneet.

Sekakuoroliiton liittopäivien yhteydessä Turussa pidetty yhtyekatselmus oli varmasti sata kertaa opettavaisempi katselijalle ja kuuntelijalle kuin niille ryhmille, jotka jännitykseltään tuskin muistavat mitään esityksestään, eikä tämän jälkeen välttämättä osaa yhdistää tuomareiden palautetta oikeaan kohtaan oikealla tavalla.

Mielenkiintoista oli myös tehdä omia havaintoja ja kuunnella sen jälkeen puuttuivatko armon tuomarit Hanna Remes, Timo Lehtovaara, Jaakko Mäntyjärvi samoihin asioihin vai olinko aivan omilla teilläni. Omia mielipiteitäni tai tuomareiden kommentteja en tässä blogissani erittele kun kerran.

Kameraani viritellessä kuuntelin vai vihkaa samalla muutaman ryhmän lavakokeiluja. Sekin oli terveellistä. Erään ryhmän lavakokeilussa laulu soi kauniisti ja rauhallisesti, mutta itse esityksessä se jähmettyi suoritukseksi. Sanoinkin esityksen jälkeen porukalle, kun tuttuja olivat, että jos lavakokeilu oli 10 niin esitys oli 8,5. Niin oli iso ero.

Esitys alkaa aina ennen laulua. Iso naisryhmä sai aikaan vähintään 120 desibelin metelin kopistellessaan lavalle. Itse esityksessä ei ollut ainuttakaan forte-kohtaan, joka olisi yltänyt samalle volyymitasolle. Onhan se aikamoinen aloitus ja lopetus.

Äänen antaminen on myös osa esitystä. Sen pitää olla harmonisessa suhteessa esitettävään ryhmään ja ohjelmistoon. Yhdessä ryhmässä lauloi ison kuoron johtaja ja hän kun kajautti äänet kuin isolle kuorolle, niin olisi luullut vähintään Porilaisten marssin olevan vuorossa.

Äänen antamisen jälkeen pitäisi olla rauha ja aloittaminen pitäisi pystyä tulkitsemaan kavereiden  hengityksestä. Tätä mieltä olivat tuomaritkin.

Tässä kohdassa Helsingin Laulun Jospa-ryhmän aloitus oli nautittavan, liikuttavan kaunis. Ave Maria alkoi ilman äänien antoa. Sen kauniimmin esitys ei olisi voinut alkaa suhteessa esitettävään lauluun ja tilanteeseen.

Myös asettuminen lavalle näyttää olevan vaikeaa. Tai ei siitä ainakaan pidä numeroa nostaa. Pienryhmien kannattaa varmaan tykönään treenailla pientä huomaamatonta liikehdintää kauniin kaaren muodostamiseksi ja parhaan kuuluvuuden löytämiseksi. Esityksessä ei enää osoitella paikkoja eikun, joopas.

Nämä ovat kaikki niin kuin monet seuraavistakin asioista sellaisia, jotka korostuvat pienessä porukassa. Jos isossa porukassa joku takarivin ihminen tekee mutkan kaareen, niin se ei paljon tahtia haittaa. Tosin pitää ihmetellä, ettei sen vertaa vilkuile sivuille, että onko ruodussa vai ei. Ainakin armeijan käyneiden luulisi tämän osaavan.

Pukeutuminen ei järin suuria intohimoja nostattanut, vaikken ymmärtänytkään kaikkien logiikkaa sekapukeutumisessa. Vaikkapa yhtyeen yksi mies takki päällä, kaksi paitasillaan ja toisella kravatti ja toisella ei.

Ja tämä on sitten se minun aivan ikioma kommentti - jos kvartetilla on kaikkiaan 13 merkkiä rinnassa, niin kyllä siinä jo veteraanijuhlatkin jää toiseksi. 13 merkkiä ja keskinkertainen esitys eivät kyllä tukeneet toisiaan. Kun veteraanijuhlat loppuvat muutaman vuoden päästä, niin sitten onkin jäänteenä enää kuorojuhlat.

Naurakaa, hymyilkää – miksi? Jokaisen pitää nauraa ja hymyillä saman yhteisesti sovitun asian takia. Pienessä ryhmässä kuulija ehtii katsella samat laulajat moneen kertaa ja jos yksi nauraa ja yksi on vakava niin häiritsevä ristiriita on valmis. Kaikilla on oltava yhteinen tietoisuus siitä mihin pyritään.

Sama paradoksi on kehon ilmaisussa, liikkumisessa, sitä ristiriitaa oli useamman yhtyeen kohdalla. Pahinta se oli ryhmällä, jossa toisessa laidassa lauloi suomalainen perusgraniitti ja toisessa laidassa ylikypsäksi keitetty italialainen spagetti, joka ei ollut venkuamatta sekuntiakaan.

Useamman kerran tuli esiin toisto. Viisi kertaa Santa Maria peräkkäin, kertauksia ja toistoja lähes jokaisessa laulussa. Mikä on näiden toistojen merkitys ja kuinka ne erotetaan toisistaan. Mäntyjärvi kysyikin liki jokaiselta ryhmältä miksi esititte saman asian kahteen kertaan? Kukaan ei ollut asiaa miettinyt muuta kuin, että nuotissa on kertausmerkit tai niinhän se oli nuottiin kirjoitettu.

Useamman ryhmän lauluissa oli soolo-osuuksia, jotka käytännössä toteutuivat kuorolaulutekniikalla, vaikka olisi pitänyt käyttää solistista äänenmuodostusta. Joissakin tapauksissa oli jopa vaikea erottaa, kuka sooloa laulaa. Parissa tapauksessa solisti astui askeleen eteenpäin, jolloin tilanne oli jo pitkälle pelastettu.

Harvinaisen monta asiaa jäi hautumaan Turun kuuntelukeikalta. Onneksi ei tarvinnut nousta lavalle. Eipä olisi pahitteeksi jos treenejä tai keikkoja saisi videolle. Ja ehdoton ohjenuora löytyy otsikosta.

Sinänsä sääli, että tällaista mahdollisuutta käytetään niin vähän hyväksi. Esitys ja välittömästi sen jälkeen kolmen osaajan arviot. Turun salissakin oli vain sisäpiiriläisiä.

Kirjoittaja: Kauko Niemi, tenori, Helsingin Laulu, mukana myös pienryhmissä